ei minulta mitään puutu

Kulttuurityöläinen

Sun, 06 Dec 2009 13:28:46 GMT

Päiväni täyttyvät loppiaiseen saakka lähinnä kahvista ja dokumenttielokuvista. Leffafestareilla on paljon töitä, mutta olen jo luvannut esimiehelleni sanovani ei sitten, kun en enää ehdi tehdä lisää hommia. Kaverini tosin kommentoi, etten kuitenkaan osaa sanoa Mikolle ei. Se voi hyvinkin pitää paikkansa, mutta yritän silti muistaa lupaukseni.

Jos esimieheni olisi yhtään ikävämpi, niin en kyllä kirjoittaisi enää yhtään enempää. Mikon toimenkuvaan ei kuulu minun rauhoittelemiseni, mutta sitä hän tekee silti. Toimitussihteeri käy vähän ylikierroksilla, mutta onneksi päätoimittajalla on tapana palauttaa hänet maanpinnalle.

Kämppikseni kysyi olenko laihtunut. Kerroin etten ole ehtinyt syödä muutamaan viikkoon. Olen käynyt hakemassa töistä luennolle juostessani UniCafen lounaspatonkeja, jotka olen syönyt luennoilla. Jotkut katsovat huolestuneina sitä, kuinka jätän syömättä ja nukkumatta. Kirjoitan vain yöt ja päivät. En osaa puhua muusta kuin työasioista.

Mutta on hienoa silti, että töitä riittää. Kahvi on hyvää ja dokumentitkin lähes poikkeuksetta erinomaisia. Loppiaisena festarikatalogi menee painoon ja saan taas elämäni takaisin. Tammikuussa voin alkaa tanssia balettia, opiskella espanjaa ja tehdä muitakin palveluksia vaihteeksi vain itselleni. Sitä odotellessa voin vaikka kaataa itselleni taas toisen kupin kahvia.

Graafikkolasit

Sat, 17 Oct 2009 11:57:17 GMT

Kuva: Moritz Wahl
Tahtoisin silmälasit. Tahtoisin mustat ja paksusankaiset graafikkolasit. Tahtoisin saada niillä ammatillista uskottavuutta. Mutta näen liian hyvin hankkiakseni sellaiset. Voisin toki ostaa sellaiset tehottomin linssein, mutta se tuntuisi minusta huijaukselta.

Vuodatin harmiani tutulle optikolle, joka usutti minut näöntarkastukseen. Vaikka perusnäkö on hyvä, voi silmissä hänen mukaansa olla esimerkiksi pientä hajataittoa, jota voidaan laseilla korjata.

Varasin ajan optikolle. Menin paikalle. Luettelin kirjainrivejä ja kerroin näkyvätkö pallot paremmin vai huonommin. Optikko kertoi tuomionsa:
− Emmä saa mitään vahvuuksia menemään. Näet hyvin. Seuraavan kerran kannattaa tulla, kun lähinäkösi alkaa rappeutua. Tämä tapahtuu tyypillisesti nelikymppisenä.
Että nähdään sitten viidentoista vuoden kuluttua!

Pulmani on se, että nutturat ja jakkupuvut tuovat varmasti uskottavuutta juristille, mutta toimittajalle ne eivät sovi. Niissä olisin vain nousukas pyrkyri. Ne graafikkolasit, ne taas olisivat täydelliset. Jotkut käyvät leikkauksissa päästäkseen eroon laseistaan, kun minä itken sitä, etten niitä saa.

Enkeli olohuoneessani

Tue, 15 Sep 2009 19:41:32 GMT

Hiipien hän kantoi sisartensa kanssa tavaransa uuteen huoneeseensa ja hiljaa asetteli pehmolelunsa sängylleen. Hän pitää ovensa suljettuna. Hän puhuu vähän mutta ystävällisen pehmeästi ja hassulla murteella lausuen. Hän ei tahtoisi pahaa kenellekään.

Uusi kämppikseni on satakuntalainen maalaistyttö. Hän on ensimmäisen vuoden teologi, joka tahtoo valmistuttuaan palata synnyinseuduilleen seurakuntapapiksi. Hän on enkelimäinen, ei varmaan eläessään ole vetänyt kännejä tai polttanut tupakkaa. Ei hän liioin itseään sellaisella alentaisi.

Luulen, että kämppikseni pelkää minua hiukan – niin pelkäisin varmaan minäkin. Terästän appelsiinimehuani venäläisellä vodkalla, puhun siitä, nukkuuko Robert Smith yönsä arkussa, ja leikkaan t-paitojeni kauluksia saksilla avonaisemmiksi. Kiroilen ja valehtelen, äänestän vihreitä ja epäilen jumalaa.

Tuo tyttö seinäni takana, hän saa minut tuntemaan itseni niin kyyniseksi ja pahaksi. Minä syntinen Babylonin lapsi kuuntelen Curea ja yritän synkistellä. En kuitenkaan saa itseäni vajoamaan samoille depressiivisille aaltopituuksille kuin joskus aiemmin. Asiani ovat siihen aivan liian hyvin. Saatana on kai minua pahuudestani palkinnut.

Haluaisin naureskella kämppikseni viattomuudelle ja sanoa, että Helsinki karistaa hänestä vielä naiivin uskonsa hyvyyteen. Tahtoisin vähätellä ja pitää lapsellisena. Sitten huomaan oman julmuuteni ja koen huonoa omatuntoa. En ole koskaan pystynyt olemaan kuin hän ja voin kai sen nyt suoraan myöntää, että olen hänen puhtaudestaan salaisesti kateellinen.

Tyhjä tila on täysi

Fri, 11 Sep 2009 18:04:13 GMT

Helsingin Sanomien syyskuun Kuukausiliitteessä on Sami Sykön kirjoittama artikkeli. Se kertoo arkkitehti Tuomas Toivosesta ja hänen suunnittelemastaan kesämökistä, joka on pelkistetty kuutio. Mökin Saimaalle avautuva seinä on lasinen. Artikkeli on otsikoitu ”Talo johon mahtuu maisema”.

Kuva: Jaanis Kerkis / HS Kuukausiliite
Toivonen kertoo siitä, kuinka hänen japanilainen vaimonsa muotoilija Nene Tsuboi on vaikuttanut hänen työhönsä:
- Kun tapasimme Nene omisti vain pöydän ja lampun. Kun muutimme yhteen, Nene toi kotiimme tyhjän tilan ja minä tavarat. Vuosien mittaan tyhjä tila on voittanut ja esineet kadonneet.

Minä tahdon olla Nene. En tahdo omistaa. Kun ostan esineitä, ne alkavat määritellä minua. Ne kahlitsevat. Vähemmän on enemmän; mitä vähemmän minulla on fyysisesti, sitä enemmän minulla on henkisesti.

Omistamistani esineistä kaikkein rakkaimpia ovat ne, jotka olen läheisiltäni perinyt. Päiväkirjani ja valokuvani, niistäkään en hennolla luopuisi. Loput tarvitsemani asiat hankin joko kirpputoreilta tai design-liikkeistä. Pöytä, tuoli, sänky, lamppu, peili, keittiötarvikkeet ja Macbook ovat vaatteiden lisäksi jotakuinkin kaikki mitä tarvitsen.

Haluan elää hiljaisesti, tasaisesti ja vihreästi. En tahdo materian vievän huomiotani niistä asioista, jotka tekevät minusta onnellisen: ihmisistä, luovuudesta ja matkailusta. Tahdon, että jos minusta kirjoitettaisiin artikkeli, sen voisi otsikoida ”Elämä johon mahtuu rakkaus”.

Toimittajatyttö

Fri, 28 Aug 2009 15:26:40 GMT

Teen töitä keski-ikäisten virkamiesten kanssa. He kulkevat puvuissa pitkin virastotalon käytäviä puhuen tulostavoitteista ja toimintamalleista. Minä olen se kummallinen, taiteellinen toimittajatyttö, joka istuu työhuoneessaan kirjoittamassa kuulokkeet päässä ja ilmaantuu viestinnän tulosyksikön palavereihin kauluspaidassa ja pillifarkuissa. Se uusi viestintäharjoittelija.

Viime viikolla haastateltavani puhelin soi kesken haastattelutilanteen. Hän kysyi voiko hän vastata, johon nyökyttelin myöntyvästi. Hän poimi luurinsa ja huikkasi siihen:
- Nyt on vähän huono hetki puhua. Mulla on tässä se toimittajatyttö.
Sitten hän pyysi itsekin anteeksi. Virkamiehen on toki oltava poliittisesti korrekti. Olen toimittaja, en toimittajatyttö.

Eilen olin taidemuseon lehdistötilaisuudessa ja seurasin, kuinka ammattilaiset ottivat tilan haltuunsa, alkoivat empimättä haastatella paikalla olevia taiteilijoita. Minä piilouduin kamerani taakse ja vaeltelin itsekseni ottamassa kuvia. Ujostutti. Nuori rastapää tuli koputtamaan olkapäälleni ja alkoi kertoa töistään, halusi kai näkyvyyttä nimelleen. Ajattelin, että nyt pitäisi osata kysyä jotain terävää, en sitten osannut.

Pidän kuitenkin työstäni. Joskus sitä on silti liikaa. Silloin kun en tee palkallisesti virkamiesbyrokratian viestintää, organisoin palkatta opiskelijajärjestön viestintää. Loput ajastani taas kirjoitan ihan muuten vaan. Elämässäni on kolme k-kirjainta: kaverit, kirjoittaminen ja kirjatentit. Luulen, että lisäisin listalleni mielelläni myös muita kirjaimia, tai oikeastaan, voisin ottaa muutakin kuin pelkkiä kirjaimia.

Vaatteet päältäni

Tue, 04 Aug 2009 19:07:10 GMT

Kävelen kotikatuni toiseen päähän, ylitän poikkikadun, nousen portaat ylös, kävelen vielä parikymmentä metriä ja käännyn kadun vasemmalla puolella olevasta ovesta sisään. Kierrän nurkan taakse ja laskeudun portaat alas. Olen kivitalon kellarissa. Tämä on rasti aarrekartassani, tämä on Kierrätyskeskuksen vaateosasto.

Olen keskittänyt Lönnrotinkadun Kierrätyskeskukseen liki kaikki vaateostokseni. Kallein hankintani on kolme euroa maksanut vihreä mekko ja edullisin ilmaisosastolta löydetty farkkutakki. Edullisuus on haaste, sillä turhiin asioihin ei kannata langeta, vaikka ne maksaisivat viisikymmentä senttiä kappale.

Kierrätyskeskus on oppimisympäristö, ja oppitunnin aiheena on tyylitaju. Olen oppilas, aloittelija korkeintaan, mutta innokas kokeilemaan ja kehittymään. On ollut voimaannuttavaa oppia jo hieman sitä, kuinka ulkoasuaan voi käyttää itseilmaisuun. Silloin kun peilistä näkee hahmon, joka näyttää siltä kuka koen olevani, koen suurta mielihyvää.

- Käytän vain asioita, joihin tunnen syvää yhteyttä, totesi Imagen sivuilla Taideteollisessa korkeakoulussa vaatetusuunnittelua opiskeleva tyttö.
Yritän elää saman periaatteen mukaan. Jos en ole aivan varma siitä, onko vaate oman tyyliseni, lasken henkarin takaisin tangolle. Vaikka vaate olisi hieno muttei kuitenkaan minunlaiseni, lasken jätän sen jonkun muun löydöksi. Pyrin luottamaan intuitiooni: Oikean osuessa kohdalle, sen tietää vaistomaisesti oikeaksi. Joskus pitää toisin sanoen olla luonteen lujuutta kävellä tyhjin käsin takaisin kadulle.

Tyyli-ikonini Vivienne Westwoodin kaunokaisia
Olen oppinut sanomaan KYLLÄ linjakkuudelle, klassisuudelle, yksinkertaisuudelle, graafisuudelle, armeija-henkisyydelle, 1950-lukulaisuudelle, A-linjaisille hameille, tyköistuville paidoille, korkeille vyötäröille, mustalle, valkoiselle, harmaalle, siniselle, huiveille ja ylipäätään kaikelle, joka korostaa joko hartialinjoja tai vyötäröä. Minun tyylini on jotakuinkin skandinaavisen pelkistetty synkähkö post punk dandy vahvoin vintage-vaikuttein. Now go figure that one out.

Tyyli-ikoneikseni luen Vivienne Westwoodin ja satunnaisen Iso Robertinkadun UFF:ssa bongaamani tytön. Hänellä oli yllään bändi-paita, rikotut farkut, tennarit ja Chanel-tyylinen jakku. Se oli yhdistelmä, jossa oli tyyliä par excellence. Pidän, pidän, oikeastaan rakastan tyylien sotkemista: sitä, että yhdistetään hulmuavat leningit Palestiina-huiveihin ja kauluspaidan kanssa puetaan rikkinäiset farkut.

Rooleja ei saa ottaa annettuina, ja vastarintaansa on kannustettavaa ilmaista myös ulkoisesti. Nuorempana käytin joka päivä samoja farkkuja, mustaa villapaitaa ja tennareita. Se, että olen myöhemmin oppinut käyttämään myös hameita, kynsilakkaa ja punaista huulipunaa, ilmentää minun versiotani feminiinisyydestä. En enää koe tarvetta valita poikatytön ja pikku prinsessan roolien väliltä. Voin olla ihan sitä mitä olen ja käyttää vaikka tätimäistä sifonkihuivia ylisuuren "Unknown Pleasures" -paidan kanssa.

Kesäni viimeiset päivät

Mon, 27 Jul 2009 21:57:10 GMT

Elämme heinäkuun viimeisiä päiviä, ja kesäni on lopuillaan. Ensi viikon jälkeen aloitan elämäni virkamiehenä; menen nukkumaan yhdeltätoista ja herään seitsemältä. Sekin on hyvä, ihan hyvä, yritän lohduttaa itseäni, mutta totuus kuitenkin on, ja kaikki sen kyllä tiedämme, ettei syksy tule olemaan yhtä hyvä kuin kesä, vaikka siihen tulisikin sisältymään jos minkälaista käännettä.

Tämä kesä on ollut yksi elämäni hauskimmista. Olen muun muassa kuunnellut karaokea kannelmäkeläisessä anniskeluravintolassa, todistanut Nick Cavea Provinssissa, viettänyt keikan jälkeiset tunnit hyvässä seurassa Seinäjoen juna-asemalla, lukenut romaaneja ilta-auringossa Lauttasaaren sillan kupeessa ja syönyt numerottoman määrän blinejä Pietarissa. Oikeastaan nauroin ystäväni kanssa viime viikolla rajan takana enemmän kuin olen nauranut pitkään aikaan.

Ehkä kaikkia ilojani merkittävämpää on kuitenkin ollut se näennäinen joutilaisuus, joka on mahdollistanut elämäni ja itseni reflektoimisen. Aloitin esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani, joista ensimmäisen olen kirjoittanut vuonna 2000. Nyt olen vuodessa 2003, mutta ymmärrän jo paljon selkeämmin sen mitä tapahtui todella. Muutenkin olen saavuttanut itselleni tärkeitä oivalluksia, jotka tekevät minusta aavistusta eheämmän ihmisen.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan syksy tulee olemaan rauhallinen, työntäyteinen ja mukava. Aion aloittaa joitain uusia asioita, mennä ainakin valokuvauskurssille ja aktivoitua Vihreässä liitossa. Kyllä se aikuisen "herään ja menen töihin" -elämä on ihan hyvää elämää, vaikka nykyistä vapauttani toki arvostankin. Kai se on sitä paljon puhuttua nuoruutta, että aamulla voi miettiä, että jaksaisiko sitä tänään vaikka lukea tenttikirjaa tai ehkä ei.

Kaupankäyntiä Kalliossa

Fri, 17 Jul 2009 12:59:29 GMT

Rakas päiväkirja, tänään mulle tarjottiin rahaa seksistä. Kävelin iltapäivällä pitkin Kolmatta linjaa, kun keski-ikäinen mieshenkilö tuli kysymään multa jotain. Koska hän ei vaikuttanut Kallio-deekulta vaan ihan tavalliselta sedältä, otin toisen kuulokkeeni korvastani ja sanoin anteeksi:
– Haluaisitko sä seuraa?
– En, ei kiitos, vastasin hämmentyneesti.
– Ei, mutta mä maksan siitä rahaa.

Tarjouksen kuultuani asetin kuulokkeeni takaisin ja jatkoin matkaani. Musiikkini takaa sain selvää miehen vielä huutavan perääni:
– Mulla on rahaa, mä maksan siitä.

Mulla ei tapahtumahetkellä ollut meikkiä. Mulla oli ylläni musta pikee-paita, ruskea hame ja mustat sandaalit. Mikä sai hänet ajattelemaan, että olisin ollut tarjolla maksua vastaan? Ei se hame nyt niin lyhyt sentään ollut.

Jäin miettimään, olisiko mun pitänyt mielenkiinnosta jäädä kysymään sitä, paljonko mies olisi musta tarjonnut. Tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan usko, että olisi ollut summaa, josta en olisi pahoittanut mieltäni. Tunnen oloni jokseenkin likaiseksi tiedän sitten markkina-arvoni tai en tiedä.

Kutsu todellisuudesta

Wed, 15 Jul 2009 17:17:39 GMT

Joudun liian usein tilanteisiin, joissa tavakseni on tullut lainata ääneti itselleni Clementine Kruczynskia. Hänen repliikkinsä "Eternal Sunshine of the Spotless Mind" –elokuvasta sopii monella eri tavalla tähänkin päivääni:
– I'm not a concept. Too many guys think I'm a concept or I complete them or that I'm going to make them alive, but I'm just a fucked up girl who is looking for my own peace of mind. Don't assign me yours.

Kuva: Focus Features
Älkää, siis lapset, sovitelko mua kategorioihin, älkää muokatko musta konseptia. En särmiltäni ole koskaan niihin mahtunut. Indie-tyttö suostun olemaan, kaikki muut tyypittelyt voitte suosiolla unohtaa. Jos vaivautuisitte kysymään, niin kertoisin kyllä tämän ja monta muutakin asiaa. Kysykää, niin vastaan.

Voitte kuunnella ja yrittää ymmärtää, että olen yksilö, ihan itseni kaltainen. En ole rakettitiedettä, en liion suurta mystiikkaa. Joko uskotte tämän hyvällä tai sitten uskotte sen pahalla. Lapset rakkaat, teidän parastanne vain ajattelen. Jos tunnette itsenne petetyiksi, niin se on nyt kuulkaa, vain ihan teidän omaa syytänne.

Peter Pan, tuu mut hakemaan

Thu, 18 Jun 2009 18:47:43 GMT

Olen kai jo niin vanha, että alan huomata sen, että tapa, jolla olen tehnyt asioita, ei ole ainoa tai edes paras tapa tehdä ja toimia. Tapaan ihmisiä, jotka ovat kanssani saman ikäisiä, mutta jotka ovat puuhailleet vuodet lukion päättymisen jälkeen aivan eri juttuja kuin minä. Kun olen itse istunut kirjastossa, he ovat todella kokeneet ja saavuttaneet. Tai siltä musta ainakin tuntuu.

Olen ollut kiltti tyttö, tullut lukiosta suoraan yliopistoon ja opiskellut tehokkaasti. Ehkä se oli parasta valtiolle ja kansantaloudelle. Oliko se parasta minulle? En enää jaksa uskoa. Olisi pitänyt pitää välivuosia, rellestää enemmän ja kulkea omia reittejään. Nyt oon vaan se tavallinen tarina, se kiltti lukiolaistyttö.

Vanhennuttuani taas toukokuussa olen elänyt hurjaa boheemi-elämää, riekkunut tiistai-iltoina Kalliossa, dokannut opintotukiani, unohtanut tentti-ilmoittautumiset, hihitellyt ja puhunut politiikkaa. Olen ollut erittäin kliseinen humanisti ja dissannut omaa osaamistani. On ollut hauskaa, mutta toisaalta ymmärrän, ettei tätä elämää jaksa kukaan loputtomiin. Haluaisin olla Peter Pan, mutten kuitenkaan pysty siihen.

Pipo päähän ja taas menoksi

Tue, 02 Jun 2009 09:28:03 GMT

Mun hiukset on kamalat. Sanoin parturille tahtovani jotain sähäkkää ja modernia, takaa voi olla lyhyt-lyhyt ja edestä vähän pidempi. Sen sanoessani mulla oli pikemminkin mielessäni Agyness Deyn kuin Tarja Cronberg. Lopputulos on kai jotain sinne päin kuin ohjeistin mutta ihan eri henkinen kuin mitä hain takaa.

Tämän maan kampaamo-ala on liki tyystin keski-ikäisten naisten valtakuntaa. Heillä on vastaavasti taipumus leikata mulle keski-ikäisten naisten hiusmalleja. He ajattelevat, että on parempi jättää vähän liian pitkäksi kuin leikata vähän liian paljon, kun itse ajattelen ihan päinvastoin. Mun hiuksiin saa ja pitää tehdä radikaaleja muutoksia.

Elämäni parhaan leikkauksen olen saanut Torontossa nuorelta tatuoidulta mieheltä. Hän ymmärsi sen, että jos puhun lyhyestä, tarkoitan oikeasti lyhyttä enkä puolipitkää. Helsinkiin palauttuani olen surrut sitä, etten voi enää käydä hänen pakeillaan. Mistä muka täältä löytäisin itselleni nuoren radikaalin miehen, joka osaisi kaiken lisäksi vielä leikata hiuksiakin? Tai voisin mä ehkä tapailla naistakin, jos hän olisi tarpeeksi särmikäs ymmärtääkseen tarpeitani.

Kerran lyseolainen, aina lyseolainen

Sat, 30 May 2009 17:11:09 GMT

Entinen lukioni mainostaa itseään perinteikkäänä matemaattis-luonnontieteellisenä oppilaitoksena. Heti astuessani sen pihamaalle, huomasin hengitykseni katkonaistuvan. Painuin etukumaraan ja jännitin hartiani. Kyllä kehoni muistaa. Näin entisen historian opettajani ja yritin hymyillä. Hän katsoi suoraan lävitseni.

- Sosiaalinen pääoma on isämaamme keskeinen voimavara. Pelkkä osaaminen ei siis riitä, puhui Vladimir Putinilta näyttävä lukion rehtori uusille ylioppilaille.
Rehtori jatkoi luettelemalla lukion oppilaiden päättyvän vuoden saavutuksia. Oli Pikku-Finlandiaa, Viksua ja liian montaa laudaturia. Pudistin päätäni varoen ja käänsin katseeni rehtorista korkokenkiini. Ajattelin, että jos on olemassa jumala, vuosikurssin hehkutettu kuuden laudaturin ja kahden eximian ylioppilas on vihreähiuksinen goottityttö.

Lakituksen jälkeen kuuden laudaturin ylioppilas kertoi puheessaan antiikin Kreikan sivistyksen arvoista ja lyyra-symbolin merkityksestä tavalla, jolla vain kuuden laudaturin ylioppilas voi puhua. Sovinnaisesti, kevyesti kritisoiden mutta kooten asian lopussa rakentavasti yhteen. Tietotoimisto osasi kertoa, että hän on kirkkoherran ja seurakuntapapin tytär. Hän ei ollut vihreähiuksinen goottityttö.

Yritin hapuilla ympärilleni ja etsiä yleisöstä merkkejä jostain tunteesta, jostain ilosta, jostain lämmöstä. Turhaan. Juhlan jälkeen ihmiset seisoskelivat hiljaisina käytävillä ja odottivat ylioppilastaan, jotta pystyivät antamaan hänelle ruusunsa. Nähdessään he kättelivät, eivät halanneet. Kuvia aikansa räpsittyään, ylioppilaat lähtivät sankarihaudalle muistelemaan sotien perintöä ja sukulaiset lähtivät edeltä juhlapaikoille.

Myöhemmin veljeni ylioppilasjuhlissa yritin kiskoa kännejä kuohuviinistä. Että sellainen musta, lyseon yhden laudaturin ja neljän eximian ylioppilaasta, on tullut. Jos joskus saan lapsia, jotka tahtovat mennä lukioon, pakotan heidät johonkin taidekouluun, jossa saa halutessaan vaikka huutaa. En tiedä onko lohduttavaa vai pelottavaa, että lopulta elämässä paremmin tulevat menestymään ne rasavillit ABBA-rivin kirjoittaneet pojat kuin me kuuliaiset LEEEE-rivin kirjoittaneet tytöt.

Mr. Stagger Lee

Sat, 09 May 2009 11:33:40 GMT

Juttelin eilen kotihipoissa Trent Reznoria muistuttavan pojan kanssa Blixa Bargeldista. Poika kertoi etsineensä Berliinin divareista Blixan bändi Einstürzende Neubautenin levyä. Kaverini Laura kysyi taka-ajatuksineen pojalta, eikö hänellä edelleenkään ole kyseistä pitkäsoittoa. Poika vastasi kieltävästi. Laura nojautui olkapäähäni viinimukiaan pidellen ja kuiskasi korvaani, että sitten kun te rakastutte, niin sun täytyy etsiä pojalle jostain se Blixan levy lahjaksi. Hymyilin takaisin vaivaantuneesti.

Sanoin, että Nick Cave tulee Provinssiin. Poika sanoi, ettei aio lähteä Seinäjoelle pelkän Nick Cave'n takia. Minä naurahtelin, että aion lähteä Seinäjoelle nimenomaan hänen takiaan. Poika sanoi diggaavansa enemmän Blixaa kuin Cave'a. Sanoin, ettei mua voi laittaa valitsemaan Blixan ja Nickin väliltä. Meidän ei tarvinnut todeta ääneen sitä, ettei Blixa enää soita Nickin kanssa. Kyllä se meille musanörteille on ihan itsestäänselvyys.

Elämäni on ollut aika tylsää ja tasaista, siis sitä lukuun ottamatta, että piristyn siitä, kun saan puhua jonkun kanssa Blixasta tai Nickistä tai muusta musanörtteilystä. Muistin keskustelun vielä tänä aamunakin. Pojan nimeä en toisin enää muistanut. Muistan hänen kyllä esitelleen itsensä. Mutta oli kaiken kaikkiaan harvinaisen hauskat bileet. Kannatti lähteä ulos kotoa.

Blixa puhaltamassa savurenkaita noin videon hetkellä 00:14 on vähintään Jumalasta seuraava. Pitäkää te Brad Pittinne, niin mä voin pitää Blixan. Jos tämä ei ole kuumaa, niin en tiedä mikä on:

Nick Cave and the Bad Seeds: Stagger Lee (1995)

Kaapelitehtaan katveeseen

Wed, 06 May 2009 18:56:04 GMT

Kuva: Wikimedia Commons
Muutan ilmeisesti Ruoholahteen. Asunnottomuudessa aikani kärvisteltyä taivuin laittamaan hakemuksen HOAS:ille, johon listasin krantusti toiveita asuinalueista. Kuvittelin, että epärealistiset toivomukseni estäisivät asunnon saantini, mutta pian he tarjosivat mulle asuntoa kymmenen minuutin pyörämatkan päästä yliopistolta. Mun ei siis vastedes tarvitse miettiä sitä, miten pääseen kotiin viimeisen bussin jo mentyä.

Ruoholahtea lähemmäs keskustaa en välttämättä koskaan tule pääsemään, joten olisi kai hulluutta olla ottamatta tarjousta vastaan. Voin muuttaakin heti ensi viikolla. Ehdin jo maalailla tulevaa kesää Hietaniemen kirpputorilla, Lauttasaaren rantojen lenkkipoluilla ja Etelä-Helsingin kahviloissa. Jos en ulkomaille asti pääse, niin ainakin saan nauttia Helsingin parhaista puolista.

Kyllä musta tuntuu, että mä tulen viihtymään Ruoholahdessa, aika kuitenkin näyttää kuinka pitkään. Jos joku taho nimittäin tarjoaa mulle edullista yksiötä joltain siedettävältä asuinalueelta, joudun varmasti jälleen harkitsemaan muuttamista. Mielummin kuitenkin asun kimppakämpässä Ruoholahdessa kuin yksiössä jossain Vantaan rajalla. Olen kaupunkilainen kerta kaikkiaan, kyllä mä kaipaan hälinää ja raitovaunujen ääniä.

Turpiin tulee tiedottamisessa

Sun, 03 May 2009 15:09:28 GMT

Aloitin sunnuntain kirjoittamalla kahvimuki vieressäni tapahtumien järjestäjille tarkoitettuja tiedotusohjeita. Lähetin tekemäni ohjeluonnoksen muutamalle kommentoitavaksi, jotta voin jatkaa sen työstämistä mielipiteiden pohjalta. Sitten kirjoitin aineistopyyntöjä fuksilehteemme kirjoittajille. Saatuani kirjoitettua noin viisi sähköpostiviestiä lehteen liittyen, aloin koota järjestön promo-kuvia teettoa varten. Lähettelin valokuvaajille sähköposteja. Vertailin teettopalvelujen hintoja netissä ja yritin aikatauluttaa tekemättömiä töitä.

Mulla menee järjetön määrä aikaa järjestötehtäviini, josta ei todellakaan makseta palkkaa tai myönnetä opintopisteitä. Tänään kulutin kuusi tuntia tehokasta opiskeluaikaani tiedotusvaliokunnan puheenjohtajan töihin. Silti musta tuntuu siltä, että olen paska puhis, koska en ehdi hoitaa kaikkia projekteja kunnolla. Ne nettisivut pitäisi kääntää englanniksi, niiden esittelyjulisteiden tekeminen pitäisi koordinoida, sen lehden painatuksen budjetointi pitäisi selvittää ja lisäbudjettianomus saada kirjoitettua.

Olen ollut mukana tässä sirkuksessa neljä vuotta, ja joka vuosi olen vannonut kuluvan vuoden olevan viimeiseni. Ensi vuonna eläkoidyn – ihan varmasti! Kyllä tämä on ajoittain mukavaakin ja toisinaan saan välähdyksiä siitä, että ehkä tässä duunissa on lopulta jotain mieltä. Silloin kun joku sanoo, että olen kirjoittanut hyvän jutun, tai jos asiat toimivat ja tapahtumat on ilmoitettu asianmukaisesti niille tarkoitetuilla tiedotuskanavilla.

Vaikken ole mikään ammattilainen, olen oppinut ajattelemaan niin kuin tiedottaja. Pystyn jo erittelemään kokemukseni pohjalta puutteita omassa osaamisessani: mun pitäisi opiskella markkinointia ja mennä jollekin viestinnän johtamisen kurssille. Toisaalta ajattelen, että ei tämä touhu voi olla kovin erilaista ammattilaisorganisaatioissakaan. Ei kaikkea voi koskaan osata, täytyy vaan oppia pitämään pää pinnan yläpuolella, delegoida, konsultoida sekä ennen kaikkea priorisoida, priorisoida ja priorisoida.

Automarketin kahvila

Sun, 26 Apr 2009 14:00:54 GMT

Vietin nuoruuteni kirjastossa. Tarkemmin ottaen Lahden kaupunginkirjastossa. Olin paljon kakkoskerroksen musiikkiosastolla. Myös kaunokirjoissa kului useampi kuukausi. Lisäksi kävin säännöllisesti näyttäytymässä uskonto ja filosofia –hyllyjen edessä. Filosofia oli luokituksessa numero yksi, uskonto numero kaksi. Ne olivat siis vierekkäin tai oikeastaan saman hyllyn vastakkaisilla puolilla.

Olen toisin sanottuna tuhlannut elämäni.

Tänään tuntui siltä, että voisin lopettaa opintoni kesken ja hakea Lahden ammattikoulun automekaanikko-linjalle. Eximian papereilla pääsisi varmaan sisäänkin. Sitten voisin vuokrata yksiön jostain Lahden lähiöstä, säästää rahaa sen verran, että voisin ostaa mopon ja pöristellä sillä ympäri kaupunkia. Perjantaisin voisin istua poikien kanssa Prisman parkkipaikalla katselemassa sitä, kuinka aurinko laskee automarketin taa.

Olen ollut taas Lahdessa, vähän liikaa sanoisin. Kävin Launeen Prisman kahvilassa lukemassa poliittisen filosofian tenttikirjaani, koska en osaa lukea vanhempieni luona enkä jaksanut hankkiutua kaupunginkirjastolle. Prisma on lähempänä, sinne oli helppo pyöräillä. Kahvilassa oli paljon raksamiehiä lounalla. Viereisessä pyödässä oli mies Kiitolinjan vaatteissa kampaaja-tyttöystävänsä kanssa. Kaksi Gina Tricot –teinityttöä livahti mitään ostamatta ohitseni kahvilan perimmäiseen nurkkapöytään. Ja sitten olin minä raitapaidassa ja kuluneissa farkuissa lukemassa libertaristisesta valtiokäsityksestä.

En saanut kirjaani juuri luettua, koska tarkkailin ihmisiä ja mietin, ettei uskonnolla tai filosofialla tee täällä yhtään mitään. Jos pyöräni hajoaisi, osaisin pohtia sitä, määrittyykö pyörän korjaamisen hyvyys deontologisesti toiminnan motivaation mukaan vai utilitaristisesti siten, että korjaaminen tai korjaamatta jättäminen tuottaa mahdollisimman paljon hyvää. Jos esimerkiksi ajaisin toimivalla pyörälläni jonkun päälle, olisi hajonnut pyörä varmasti parempi kuin toimiva pyörä. Itse fillarille en kuitenkaan osaisi tehdä tuon taivaallista.

Mä en jaksa enää filosofiaa, mielummin opettelisin vaikka oikeasti korjaamaan sen pyörän. Musta on tullut vuosien saatossa niin pragmaattinen, etten enää piittaa Totuudesta vaan lähinnä uhraan ajatuksiani käyttökelpoisuudelle. Tähän ne parkkipaikan mopo-pojat saattaisivat kysyä, että mitä pragmaattinen tarkoittaa, johon vastaisin, ettei sillä oikeastaan ole mitään merkitystä. Puhuttaisiinko sen sijaan vaikka jalkapallosta?

Bad Luck Charm

Fri, 03 Apr 2009 12:21:05 GMT

Mulla ei ole mitään. Enkä mä saa mitään. Miks pitäisi päästä asioiden yli ja olla kypsä ja rakentava ja asiallinen? Enkö mä vaan voisi jäädä vellomaan omaan suruuni? Ongelmia, ongelmia. Aina vaan lisää ongelmia, eikä mikään koskaan järjesty. Asiat eivät järjesty. Ne vaan ovat ja tuijottavat ja kuiskivat hiljaa toisilleen.

Yritin käydä juoksemassa pois huonon oloni. Se tuntui toimivan, kunnes viereisille juoksumatoille tuli pariskunta, joka alkoi juoksunsa lomassa käydä mitä tyypillisintä parisuhdekeskustelua. Naisen puheessa oli häiritsevän voimakas Espoo-ässä. Olisin tahtonut heittää häntä juomapullollani.

Mä en tiedä mitä mä haluan, mutta sen tiedän, että tätä en ainakaan tahdo. Kuntosalilla harkitsin ohikiitävän hetken sitä, että hakisin opiskelemaan johonkin muuhun yliopistoon. Vaikka tiedotusoppia Tampereelle. Sitten ynnäilin yhteen, ettei ongelmiaan voi ratkaista juoksemalla niitä pakoon: "Beibi hyvä, come oon, nyt joku roti taas tähän touhuun.

Pukuhuoneessa lenkkareitani riisuessa sain hetken mielijohteen tehdä jotain hyödyllistä ja lähteä veripalveluun. Olla avuksi edes jollekin. Sinne päästyäni sain kuulla, että olen vielä kuukauden karenssissa sen takia, että olen asunut viimeisen puolen vuoden aikana Euroopan ulkopuolella. Kiitos mutta ei kiitos. Edes mun vereni ei kelpaa kenellekään.

En malta keksiä otsikkoa

Sun, 22 Mar 2009 18:12:37 GMT

Löysin Amerikassa itsestäni uusia puolia. Palattuani olen ollut – jos en sentään yltiösosiaalinen – niin ainakin yllättävän sosiaalinen. Minä vanha introvertti höpöttelen sujuvasti niitä näitä oikein kunnon jenkkityyliin. Kaverin bileissä juttelin melkein kaikkien kanssa mukaan lukien myös ne, joita en tuntenut entuudestaan. Osakunnan illanvietossa olin ensimmäisenä kuromassa täyteen hiljaisia hetkiä, koska hiljaisuus oli minusta vaivaannuttavaa.

Nyt äkkiä jotain säpinää! Kyllästyn nopeasti. En jaksa istua paikallani. Olen pari päivää tekemättä mitään ihmeellistä, jonka jälkeen olen soittelemassa ihmisille ja kehittämässä itselleni uutta tekemistä. Matkustaessaan tekee ja näkee uusia asioita joka päivä. Täällä ei niinkään. Nyt voisin tehdä päivässä sellaisen määrän asioita, jota en olisi mitenkään ennen jaksanut. Jos en tee, minulla on heti tylsää, enkä minä pidä tylsyydestä.

Oi, Amerikka, minkä minulle teit? Olen aika ADHD, mutta oikeastaan pidän siitä. En ollut pitänyt kunnolla lomaa vuosikausiin, joten alkuvuoden totaalinen irrottautuminen teki todella hyvää. Suosittelen kaikille tehokkuus-yhteiskunnan uhreille. Älkää miettikö ja pohtiko ja laskelmoiko. Varatkaa liput ja lähtekää. Palatessaan ei ehkä jaksa enää keskittyä tenttikirjaan, mutta ei hätää, tenttikirja kyllä jaksaa odottaa.

Viestintäosasto

Tue, 10 Mar 2009 14:19:26 GMT

Se on nyt sitten selvä. Aloitan elokuussa työt Viestintäosastolla. Opiskelen todennäköisesti kesä-heinäkuun, jollen keksi itselleni mitään tähdellisempää tekemistä.

Harpoin lumimyräkän halki haastatteluun ja löysin talosta oikean ihmisen, joka istutti minut neuvotteluhuoneen tuolille. Ojensin laukustani kansion, johon olin koonnut todistuksiani. Pinon päällimmäisenä oli ansioluetteloni, johon viestintäjohtaja kommentoi:
- Ollaan me nää jo katsottu. Sulla oli hyvä hakemus, ja me ollaan kyllä ihan samaa mieltä siitä, että sussa on meille hyvää ainesta.

Siitä, että joku osoitti uskoa kykyihini, tuli hyvä mieli. Oli virkistävää, ettei tarvinut puolustella ja perustella osaamistaan, vaan joku oli jo valmiiksi sitä mieltä, että joo-joo, oot sä hyvä tyyppi.

Koulutustani vastaavaa työtä – oli jo aikakin! Alan vähitellen jopa melkein uskoa siihen, että humanistisella opintotaustalla voi ehkä työllistyä akateemisiin tehtäviin. Siis ehkä.

Kun haastattelun lopuksi viestintäjohtaja vielä sanoi leikillään, että tulet meille sitten harjoittelun jälkeen oikeisiin töihin, hymyilin varmaan koko loppupäivän.

Peitän korvani

Sat, 07 Mar 2009 14:59:46 GMT

Asun tilapäisesti Helsingissä sukulaiseni tyhjässä kaksiossa, joka menee myyntiin kevään aikana. Kaupungilla liikkuessani törmään koko ajan tuttuihin, ja tämä kaupunki tuntuu pienemmältä kuin se on koskaan aiemmin tuntunut. Samaan aikaan Helsingissä on kuitenkin yksinäinen pohjaväreilynsä. Kaksion jääkaappi hurisee, ja läheisen tien liikenne kantautuu hiljaisena ikkunoiden läpi.

Opintoni eivät kiinnosta minua. Olen tähän saakka opiskellut jokaisena vuotenani rekisteriin tunnollisesti kuusikymmentä opintopistettä. Nyt tavoitteeni on kääriä kokoon tasan se mitä Kela minulta vaatii eikä yhtään enempää. Koska sain syksyltä kolmekymmentä pistettä, kevään tavoitteenani on saada viisitoista pistettä. Sekin tuntuu olevan tuskan takana.

Miten olen joskus fuksina jaksanut innostua? Tuntuu, että jos aloittaisin nyt uudelleen, rukkaisin opintoni kokonaan uuteen uskoon. Valitsisin jotain vähemmän teoreettista. Ikuisuuskysymysten opiskelu käy lopulta turhauttavaksi, enkä koe oppineeni viimeisen neljän vuoden aikana juuri mitään. Lähinnä olen harjaantunut kirjoittamaan muka asiantuntevasti aiheista, joita en alkuunkaan ymmärrä.

Ongelmani on se, etten tiedä mitä muutakaan haluaisin tehdä. Parempien ideoiden puutteessa olen kirjoittanut työhakemuksia ja huomannut, kuinka vaikeaa on markkinoida itseään, jos itsekään ei usko omaan osaamiseensa. Tunnen oloni hämmentyneeksi ja käyttökelvottomaksi.

Löysin tekstin, jonka olin kirjoittanut likipitäen tasan neljä vuotta sitten. Väitin siinä, että elämässäni oli sillä hetkellä tärkeintä opintoni. Mikä on minulle tärkeintä tällä hetkellä? En tiedä, ehkä hengittäminen. Opiskelukaverini, joka aloitti opintonsa kanssani samaan aikaan, väsää kovaa vauhtia gradunsa tutkimussuunnitelmaa. Että jotkut ne jaksavat vieläkin.

Fiktiiviset ihastukseni

Sun, 01 Mar 2009 19:34:37 GMT

Kopioitu vaikka keneltä. Ideana on listata elokuvista ja tv-ohjelmista hahmoja, joihin on enemmän tai vähemmän, tavalla tai toisella joskus ihastunut.

- - -

01. VICTOR VAN DORT
Johnny Depp / Corpse Bride

Victor on herkkä ja ujo poika, joka soittaa pianoa goottilinnassaan. Hän on pitkä, hoikka, kömpelö ja todella suolonen. Victor ei ehkä ole maailman syvin eikä moniulotteisin hahmo, mutta ei niin ihanalle ilmestykselle voi olla antamatta sitä anteeksi. Halusiks sä joskus niinku kuunnella mun kaa Curea tai jotain?

02. NATE FISHER
Peter Krause / Six Feet Under

Nate on oman tiensä kulkija, jolla on sosiaalinen omatunto. Hän lopetti opintonsa kesken, pakkasi laukkunsa ja lähti kiertämään Eurooppaa. Myöhemmin hän asettuu Seattleen kauas Los Angelesissa asuvasta perheestään. Kun Naten isä kuolee sarjan alussa, hän muuttaa vastentahtoisesti takaisin jatkamaan veljensä kanssa perheen hautaustoimistoa. Pian hän huomaa luontaisen lahjakkuutensa omaisensa menettäneiden lohduttamiseen. Boheemius, vastuuntunto, empatia – all I can say is aah!

03. NUUSKAMUIKKUNEN
Taneli Mäkelä / Muumit

Ensimmäinen merkki kevään saapumisesta on Nuuskamuikkusen paluu Muumilaaksoon. Hän on ajatteleva ja viisas mies, joka istuu usein sillankaiteella soittamassa huuliharppuaan. Hän ystävällinen mutta viihtyy hyvin omissa oloissaan. Teltassa asuminen osoittaa sen, ettei Nuuskamuikkunen piittaa materiasta. Se on mielestäni ihailtava luonteenpiirre.

04. MARLA SINGER
Helena Bonhamn Carter / Fight Club

Marla polttaa ketjussa, yrittää itsemurhaa ja käyttää kirpputorilta ostamaansa vaaleanpunaista morsiusneidon mekkoa. Marlalla on munaa käydä kivessyöpäpotilaiden tukiryhmässä. Marla on narttu, eikä Marla ei välitä. Hän puhaltaa savurenkaita muiden kasvoille. Marlassa ei kuitenkaan kiehdo raivoisa itsetuho vaan nihilistisen pinnan alta vähitellen paljastuva herkkyys. Se on lumoavaa katseltavaa.

05. STAN
Mark Ruffalo / Eternal Sunshine of the Spotless Mind

Stan on indie-poika ja tiedemies. Hän on teknikko klinikalla, joka poistattaa asiakkaidensa mielistä heidän haluamiaan muistoja. Kun hän erään kerran menee asiakkaansa kotiin suorittamaan poistotoimenpidettä, hän polttaa Kirsten Dunstin kanssa maria, puhuu musiikista ja hyppii asiakkaan sängyllä. Hän on ehkä arjessa estynyt tiedemies, mutta välittää läheisistään kuten Dunstin roolihahmosta.

06. JESSE
Ethan Hawke / Before Sunrise & Before Sunset

Amerikkalainen kirjailija tapaa sattumalta junassa ranskalaisen naisen, jonka kanssa he viettävät Wienissä taianomaisen päivän ja yön. Celine on herkkä ja kaunis, Jesse on impulsiivinen ja kujeileva. Erotessaan he päättävät olla vaihtamatta yhteystietojaan mutta tapaavat jatko-osassa sattumalta uudestaan Pariisissa. Jessen poikamaisuus yhdistettynä tiettyyn ajalehtimisen tuntuun, itsensä etsintään ja kirjoittamiseen on vastustamatonta.

- - -

Yhteenvetona voidaan todeta, että minulla on ongelma. Tunnen vetoa ihmisiin, joilla on ongelmia. Pidän luovista, pohdiskeluun taipuvista ihmisistä, jotka tahtovat matkustaa. Jos pohdiskelu kuitenkin taittuu itsekeskeisyyteen, kiinnostukseni lopahtaa. Empatia on minulle kaiken alku ja loppu.

Se ihmistyyppi, joka ehkä hahmottuu hahmojen kautta, on harvinainen. Osaan nimetä elävästä elämästä mahdollisesti yhden tai kaksi ihmistä, jotka vastaavat kuvausta. Tiedän kuitenkin, että heitä on tuolla jossain!

Tiedonanto

Sat, 14 Feb 2009 21:52:08 GMT

Olen Suomessa. Lahdessa, tarkemmin ottaen. Olen ollut täällä jo viikon. Voin hyvin, kiitos kysymästä. Ei näistä kuitenkaan sen enempää. Ehkä joskus, myöhemmin.

It's A-Okay

Tue, 13 Jan 2009 05:44:44 GMT

Olen ollut eilisestä Portlandissa. Ylihuomenna olen kaiketi Los Angelesissa. Ennen Portlandia olin Seattlessa ja ennen Seattlea Vancouverissa. Ennen Vancouveria piipahdin Edmontonissa ja Winnipegissä. Reilu viikko sitten lähdin liikkeelle Torontosta. Ensimmäisen päivän liikehdin hämmentyneesti junan istuimella ja yritin käsitellä lähtemistä. Sen jälkeen olen yrittänyt vältellä syksyn ajattelemista.

Olen nähnyt mielenkiintoisia paikkoja mutta ennen kaikkea tavannut mielenkiintoisia ihmisiä. Junassa Vancouveriin pelasin korttia kahden yhdeksäntoista vuotiaan pojan kanssa, jotka olivat muuttamassa Ontariosta British Columbiaan vain Kalliovuorten takia. He olivat lumilautailijoita. Vancouverissa olin pari päivää kaverin kaverin ja hänen kämppistensä vieraana. Seattlessa vietin aikaa hostellissa tapaamani sveitsiläisen tytön kanssa ja myöhemmin istuin iltaa muutaman aussipojan kanssa.

Matka on siis sujunut erittäin hyvin, ja toivottavasti se sujuu jatkossakin. Jäljellä on vielä reilut kolme viikkoa ja reilut kolme osavaltiota. Olen innoissani kaupungeista, joita en vielä ole nähnyt. Oikeastaan olen innoissani koko matkasta. Tunne on minulle jokseenkin epäluonteenomainen mutta ehkä juuri siksi niin virkistävä.

Transatlanticism

Thu, 04 Dec 2008 02:12:10 GMT

Yritän pakkailla ja totutella ajatukseen siitä, että tämä kaupunki jää pian taakseni. Eilen palautin vaihto-opiskelujeni viimeisen esseen. Tänään pesin pyykkiä ja annoin kirjahyllyni pois. Ensi viikon olen Quebecissä, seuraavan Torontossa, seuraavan New Yorkissa ja sitten jälleen Torontossa. Sitten lähden, sitten en enää palaa.

Pidän Torontosta. En usko, että kaupungilla on turistille paljon muuta annettavaa kuin CN-torni ja Hockey Hall of Fame, mutta tämä on hyvä paikka asua. Yliopistolla on ollut hyvä olla. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä. Täällä on paljon suurkaupungin etuja, vaikka tämä ei oikeastaan tunnu suurkaupungilta.

Ajatus paluusta ei kuitenkaan tunnu yhtä pahalta kuin joskus kuvittelin sen tuntuvan. Eräs vaihtaritoverini huokaili pääsevänsä onneksi jouluksi kotiin. Omia tunnelmiani sitä vastoin kohottaa kummasti se, että voin tarpoa tällä mantereella vielä muutaman kuukauden. Ehkä helmikuussa olen jo henkisesti valmis palaamaan.

"I'm Afraid of Americans"

Fri, 28 Nov 2008 01:06:29 GMT

Ensikosketukseni Yhdysvaltoihin oli John F. Kennedyn lentokentällä, kun virkailija komensi minut seisomaan erilliseen aitaukseen: ”Ma'am, go stand there. Do not move.” Odottelin aitauksessani hämmentyneenä viitisen minuuttia, kunnes minulle selvisi, että minut oli arvottu erikoistarkastukseen. Selvittyäni lopulta lentokoneeseen ja päästyäni Toronton kentälle, juttelin kanadalaisen virkailijan kanssa mukavia. Hän kertoi Pohjois-Eurooppaan suuntautuvista matkasuunnitelmistaa tulostaessaan opiskelijaviisumiani.

Jostain kumman syystä olen onnellinen siitä, etten asu Yhdysvalloissa vaan Kanadassa. Jälkimmäinen on rauhallinen ja ystävällinen maa, jonka alueista suurinta osaa peittää jääkerros. Ensimmäinen on kaoottinen ja rauhaton leikkikenttä, jonka kokonaisuutta en pysty hahmottamaan. Kanada tuntuu paljon eurooppalaisemmalta.

Ontariossa puhuttava englanti on sitä englantia, jota kuulee peruskoulun engannin tuntien kuulonymmärtämistehtävissä. Se on astetta englantilaisempaa kuin leveä ja nasaali jenkki-puhe. Saint Louisissa Subwayn työntekijä joutui kysymään minulta monta kertaa haluanko patonkini väliin tomaattia. En yksinkertaisesti ymmärtänyt kysymystä.

Toisinaan lehdissä kerrotaan Toronton liepeillä tapahtuneista väkivaltarikokista, mutten ole koskaan pelännyt turvallisuuteni puolesta Kanadassa. Vaikken koskaan ole joutunut uhkaaviin tilanteisiin myöskään etelänaapurissa (kop, kop), maa vaikuttaa minusta paljon epäilyttävämmältä. Katselen siellä enemmän ympärilleni kuin täällä. Tammikuussa olen lähdössä Jenkkien länsirannikolle, ja olen jo etukäteen kuullut hurjia juttuja Los Angelesin jengien välienselvittelyistä. Puhumattakaan Paris Hiltonista ja muista kaupungin kasvateista.