Päiväni täyttyvät loppiaiseen saakka lähinnä kahvista ja dokumenttielokuvista. Leffafestareilla on paljon töitä, mutta olen jo luvannut esimiehelleni sanovani ei sitten, kun en enää ehdi tehdä lisää hommia. Kaverini tosin kommentoi, etten kuitenkaan osaa sanoa Mikolle ei. Se voi hyvinkin pitää paikkansa, mutta yritän silti muistaa lupaukseni.

Jos esimieheni olisi yhtään ikävämpi, niin en kyllä kirjoittaisi enää yhtään enempää. Mikon toimenkuvaan ei kuulu minun rauhoittelemiseni, mutta sitä hän tekee silti. Toimitussihteeri käy vähän ylikierroksilla, mutta onneksi päätoimittajalla on tapana palauttaa hänet maanpinnalle.

Kämppikseni kysyi olenko laihtunut. Kerroin etten ole ehtinyt syödä muutamaan viikkoon. Olen käynyt hakemassa töistä luennolle juostessani UniCafen lounaspatonkeja, jotka olen syönyt luennoilla. Jotkut katsovat huolestuneina sitä, kuinka jätän syömättä ja nukkumatta. Kirjoitan vain yöt ja päivät. En osaa puhua muusta kuin työasioista.

Mutta on hienoa silti, että töitä riittää. Kahvi on hyvää ja dokumentitkin lähes poikkeuksetta erinomaisia. Loppiaisena festarikatalogi menee painoon ja saan taas elämäni takaisin. Tammikuussa voin alkaa tanssia balettia, opiskella espanjaa ja tehdä muitakin palveluksia vaihteeksi vain itselleni. Sitä odotellessa voin vaikka kaataa itselleni taas toisen kupin kahvia.

Joinain päivinä häkellyn kaikesta siitä hyvästä, jonka olen elämääni saanut. En ole ansainnut siitä puoliakaan. Voin vain kiittää onneani ja toivoa, etteivät nämä ihanat ihmiset katoa minnekään, jos nipistän itseäni ja lasken kymmeneen. Tämä perjantai 13. päivä oli yksi niitä päiviä.

Lopetin tänään työni viestintäosastolla. Kun istun taas jatkossa kirjastolla tenttikirjojeni kanssa, minun tulee varmasti ikävä osaston ihmisiä. Heillä on loistava työyhteisö. Kiittelivät minua kovasti ja sanoivat, että toivottavasti tulen vielä joskus heille töihin. Ehkä he vain yrittivät olla kilttejä, mutta totta kai kauniit sanat silti mieltäni lämmittivät. Erityisen hiljaiseksi minut veti osaston vanhin. Hän sanoi, että kanssani on ollut hyvä tehdä töitä ja että olen aikuinen. Sopersin vastaukseksi, että yritän kovasti mutta joskus on silti pakko hupsutella.

Kun lähdin kukkieni kanssa kotimatkalle, kävi vähän hassusti. Puhelimeni soi. Siellä oli elokuvafestarien leffakatalogin päätoimittaja. Olin käynyt haastateltavana festareiden tiedotusassistentiksi, mutta päätoimittaja tarjosi minulle jotain muuta:
– Miellyin sinuun kovasti, kun kävit haastattelussa. Ajattelin kysyä, jos olisit kiinnostunut ryhtymään katalogin toimitussihteeriksi.
Tällaisesta tarjouksesta ei kieltäydytä. Aloitan siis maanantaina toimitussihteerinä. Valmistaudun loppuvuoteen kuin talvisotaan. Töitä tulee nimittäin olemaan enemmän kuin runsaasti.

Miten tässä näin pääsi käymään? Alan vähitellen melkein uskoa siihen, että jonain päivänä voin kutsua itseäni ihan oikeaksi viestinnän ammattilaiseksi. Töitä kun tuntuu riittävän. Olisi ruhtinaallista, jos ammattilaisuudesta saisi jopa aikanaan palkkaa. Tähän mennessä viestinnän tekemisestä ei minulle ole koskaan mitään kunnollista maksettu. Mutta, olenkin vasta puoliammattilainen – ja nöyrä sellainen. Kiitän siitä, että minuun uskotaan niin paljon, että minua pyydetään tekemään näitä töitä, joita jopa huonoina hetkinä jaksan silti ainakin salaisesti rakastaa.

Kuva: Moritz Wahl
Tahtoisin silmälasit. Tahtoisin mustat ja paksusankaiset graafikkolasit. Tahtoisin saada niillä ammatillista uskottavuutta. Mutta näen liian hyvin hankkiakseni sellaiset. Voisin toki ostaa sellaiset tehottomin linssein, mutta se tuntuisi minusta huijaukselta.

Vuodatin harmiani tutulle optikolle, joka usutti minut näöntarkastukseen. Vaikka perusnäkö on hyvä, voi silmissä hänen mukaansa olla esimerkiksi pientä hajataittoa, jota voidaan laseilla korjata.

Varasin ajan optikolle. Menin paikalle. Luettelin kirjainrivejä ja kerroin näkyvätkö pallot paremmin vai huonommin. Optikko kertoi tuomionsa:
− Emmä saa mitään vahvuuksia menemään. Näet hyvin. Seuraavan kerran kannattaa tulla, kun lähinäkösi alkaa rappeutua. Tämä tapahtuu tyypillisesti nelikymppisenä.
Että nähdään sitten viidentoista vuoden kuluttua!

Pulmani on se, että nutturat ja jakkupuvut tuovat varmasti uskottavuutta juristille, mutta toimittajalle ne eivät sovi. Niissä olisin vain nousukas pyrkyri. Ne graafikkolasit, ne taas olisivat täydelliset. Jotkut käyvät leikkauksissa päästäkseen eroon laseistaan, kun minä itken sitä, etten niitä saa.

Hiipien hän kantoi sisartensa kanssa tavaransa uuteen huoneeseensa ja hiljaa asetteli pehmolelunsa sängylleen. Hän pitää ovensa suljettuna. Hän puhuu vähän mutta ystävällisen pehmeästi ja hassulla murteella lausuen. Hän ei tahtoisi pahaa kenellekään.

Uusi kämppikseni on satakuntalainen maalaistyttö. Hän on ensimmäisen vuoden teologi, joka tahtoo valmistuttuaan palata synnyinseuduilleen seurakuntapapiksi. Hän on enkelimäinen, ei varmaan eläessään ole vetänyt kännejä tai polttanut tupakkaa. Ei hän liioin itseään sellaisella alentaisi.

Luulen, että kämppikseni pelkää minua hiukan – niin pelkäisin varmaan minäkin. Terästän appelsiinimehuani venäläisellä vodkalla, puhun siitä, nukkuuko Robert Smith yönsä arkussa, ja leikkaan t-paitojeni kauluksia saksilla avonaisemmiksi. Kiroilen ja valehtelen, äänestän vihreitä ja epäilen jumalaa.

Tuo tyttö seinäni takana, hän saa minut tuntemaan itseni niin kyyniseksi ja pahaksi. Minä syntinen Babylonin lapsi kuuntelen Curea ja yritän synkistellä. En kuitenkaan saa itseäni vajoamaan samoille depressiivisille aaltopituuksille kuin joskus aiemmin. Asiani ovat siihen aivan liian hyvin. Saatana on kai minua pahuudestani palkinnut.

Haluaisin naureskella kämppikseni viattomuudelle ja sanoa, että Helsinki karistaa hänestä vielä naiivin uskonsa hyvyyteen. Tahtoisin vähätellä ja pitää lapsellisena. Sitten huomaan oman julmuuteni ja koen huonoa omatuntoa. En ole koskaan pystynyt olemaan kuin hän ja voin kai sen nyt suoraan myöntää, että olen hänen puhtaudestaan salaisesti kateellinen.

Helsingin Sanomien syyskuun Kuukausiliitteessä on Sami Sykön kirjoittama artikkeli. Se kertoo arkkitehti Tuomas Toivosesta ja hänen suunnittelemastaan kesämökistä, joka on pelkistetty kuutio. Mökin Saimaalle avautuva seinä on lasinen. Artikkeli on otsikoitu ”Talo johon mahtuu maisema”.


Kuva: Jaanis Kerkis / HS Kuukausiliite
Toivonen kertoo siitä, kuinka hänen japanilainen vaimonsa muotoilija Nene Tsuboi on vaikuttanut hänen työhönsä:
- Kun tapasimme Nene omisti vain pöydän ja lampun. Kun muutimme yhteen, Nene toi kotiimme tyhjän tilan ja minä tavarat. Vuosien mittaan tyhjä tila on voittanut ja esineet kadonneet.

Minä tahdon olla Nene. En tahdo omistaa. Kun ostan esineitä, ne alkavat määritellä minua. Ne kahlitsevat. Vähemmän on enemmän; mitä vähemmän minulla on fyysisesti, sitä enemmän minulla on henkisesti.

Omistamistani esineistä kaikkein rakkaimpia ovat ne, jotka olen läheisiltäni perinyt. Päiväkirjani ja valokuvani, niistäkään en hennolla luopuisi. Loput tarvitsemani asiat hankin joko kirpputoreilta tai design-liikkeistä. Pöytä, tuoli, sänky, lamppu, peili, keittiötarvikkeet ja Macbook ovat vaatteiden lisäksi jotakuinkin kaikki mitä tarvitsen.

Haluan elää hiljaisesti, tasaisesti ja vihreästi. En tahdo materian vievän huomiotani niistä asioista, jotka tekevät minusta onnellisen: ihmisistä, luovuudesta ja matkailusta. Tahdon, että jos minusta kirjoitettaisiin artikkeli, sen voisi otsikoida ”Elämä johon mahtuu rakkaus”.

Teen töitä keski-ikäisten virkamiesten kanssa. He kulkevat puvuissa pitkin virastotalon käytäviä puhuen tulostavoitteista ja toimintamalleista. Minä olen se kummallinen, taiteellinen toimittajatyttö, joka istuu työhuoneessaan kirjoittamassa kuulokkeet päässä ja ilmaantuu viestinnän tulosyksikön palavereihin kauluspaidassa ja pillifarkuissa. Se uusi viestintäharjoittelija.

Viime viikolla haastateltavani puhelin soi kesken haastattelutilanteen. Hän kysyi voiko hän vastata, johon nyökyttelin myöntyvästi. Hän poimi luurinsa ja huikkasi siihen:
- Nyt on vähän huono hetki puhua. Mulla on tässä se toimittajatyttö.
Sitten hän pyysi itsekin anteeksi. Virkamiehen on toki oltava poliittisesti korrekti. Olen toimittaja, en toimittajatyttö.

Eilen olin taidemuseon lehdistötilaisuudessa ja seurasin, kuinka ammattilaiset ottivat tilan haltuunsa, alkoivat empimättä haastatella paikalla olevia taiteilijoita. Minä piilouduin kamerani taakse ja vaeltelin itsekseni ottamassa kuvia. Ujostutti. Nuori rastapää tuli koputtamaan olkapäälleni ja alkoi kertoa töistään, halusi kai näkyvyyttä nimelleen. Ajattelin, että nyt pitäisi osata kysyä jotain terävää, en sitten osannut.

Pidän kuitenkin työstäni. Joskus sitä on silti liikaa. Silloin kun en tee palkallisesti virkamiesbyrokratian viestintää, organisoin palkatta opiskelijajärjestön viestintää. Loput ajastani taas kirjoitan ihan muuten vaan. Elämässäni on kolme k-kirjainta: kaverit, kirjoittaminen ja kirjatentit. Luulen, että lisäisin listalleni mielelläni myös muita kirjaimia, tai oikeastaan, voisin ottaa muutakin kuin pelkkiä kirjaimia.

Kävelen kotikatuni toiseen päähän, ylitän poikkikadun, nousen portaat ylös, kävelen vielä parikymmentä metriä ja käännyn kadun vasemmalla puolella olevasta ovesta sisään. Kierrän nurkan taakse ja laskeudun portaat alas. Olen kivitalon kellarissa. Tämä on rasti aarrekartassani, tämä on Kierrätyskeskuksen vaateosasto.

Olen keskittänyt Lönnrotinkadun Kierrätyskeskukseen liki kaikki vaateostokseni. Kallein hankintani on kolme euroa maksanut vihreä mekko ja edullisin ilmaisosastolta löydetty farkkutakki. Edullisuus on haaste, sillä turhiin asioihin ei kannata langeta, vaikka ne maksaisivat viisikymmentä senttiä kappale.

Kierrätyskeskus on oppimisympäristö, ja oppitunnin aiheena on tyylitaju. Olen oppilas, aloittelija korkeintaan, mutta innokas kokeilemaan ja kehittymään. On ollut voimaannuttavaa oppia jo hieman sitä, kuinka ulkoasuaan voi käyttää itseilmaisuun. Silloin kun peilistä näkee hahmon, joka näyttää siltä kuka koen olevani, koen suurta mielihyvää.

- Käytän vain asioita, joihin tunnen syvää yhteyttä, totesi Imagen sivuilla Taideteollisessa korkeakoulussa vaatetusuunnittelua opiskeleva tyttö.
Yritän elää saman periaatteen mukaan. Jos en ole aivan varma siitä, onko vaate oman tyyliseni, lasken henkarin takaisin tangolle. Vaikka vaate olisi hieno muttei kuitenkaan minunlaiseni, lasken jätän sen jonkun muun löydöksi. Pyrin luottamaan intuitiooni: Oikean osuessa kohdalle, sen tietää vaistomaisesti oikeaksi. Joskus pitää toisin sanoen olla luonteen lujuutta kävellä tyhjin käsin takaisin kadulle.


Tyyli-ikonini Vivienne Westwoodin kaunokaisia
Olen oppinut sanomaan KYLLÄ linjakkuudelle, klassisuudelle, yksinkertaisuudelle, graafisuudelle, armeija-henkisyydelle, 1950-lukulaisuudelle, A-linjaisille hameille, tyköistuville paidoille, korkeille vyötäröille, mustalle, valkoiselle, harmaalle, siniselle, huiveille ja ylipäätään kaikelle, joka korostaa joko hartialinjoja tai vyötäröä. Minun tyylini on jotakuinkin skandinaavisen pelkistetty synkähkö post punk dandy vahvoin vintage-vaikuttein. Now go figure that one out.

Tyyli-ikoneikseni luen Vivienne Westwoodin ja satunnaisen Iso Robertinkadun UFF:ssa bongaamani tytön. Hänellä oli yllään bändi-paita, rikotut farkut, tennarit ja Chanel-tyylinen jakku. Se oli yhdistelmä, jossa oli tyyliä par excellence. Pidän, pidän, oikeastaan rakastan tyylien sotkemista: sitä, että yhdistetään hulmuavat leningit Palestiina-huiveihin ja kauluspaidan kanssa puetaan rikkinäiset farkut.

Rooleja ei saa ottaa annettuina, ja vastarintaansa on kannustettavaa ilmaista myös ulkoisesti. Nuorempana käytin joka päivä samoja farkkuja, mustaa villapaitaa ja tennareita. Se, että olen myöhemmin oppinut käyttämään myös hameita, kynsilakkaa ja punaista huulipunaa, ilmentää minun versiotani feminiinisyydestä. En enää koe tarvetta valita poikatytön ja pikku prinsessan roolien väliltä. Voin olla ihan sitä mitä olen ja käyttää vaikka tätimäistä sifonkihuivia ylisuuren "Unknown Pleasures" -paidan kanssa.

Elämme heinäkuun viimeisiä päiviä, ja kesäni on lopuillaan. Ensi viikon jälkeen aloitan elämäni virkamiehenä; menen nukkumaan yhdeltätoista ja herään seitsemältä. Sekin on hyvä, ihan hyvä, yritän lohduttaa itseäni, mutta totuus kuitenkin on, ja kaikki sen kyllä tiedämme, ettei syksy tule olemaan yhtä hyvä kuin kesä, vaikka siihen tulisikin sisältymään jos minkälaista käännettä.

Tämä kesä on ollut yksi elämäni hauskimmista. Olen muun muassa kuunnellut karaokea kannelmäkeläisessä anniskeluravintolassa, todistanut Nick Cavea Provinssissa, viettänyt keikan jälkeiset tunnit hyvässä seurassa Seinäjoen juna-asemalla, lukenut romaaneja ilta-auringossa Lauttasaaren sillan kupeessa ja syönyt numerottoman määrän blinejä Pietarissa. Oikeastaan nauroin ystäväni kanssa viime viikolla rajan takana enemmän kuin olen nauranut pitkään aikaan.

Ehkä kaikkia ilojani merkittävämpää on kuitenkin ollut se näennäinen joutilaisuus, joka on mahdollistanut elämäni ja itseni reflektoimisen. Aloitin esimerkiksi lukemaan vanhoja päiväkirjojani, joista ensimmäisen olen kirjoittanut vuonna 2000. Nyt olen vuodessa 2003, mutta ymmärrän jo paljon selkeämmin sen mitä tapahtui todella. Muutenkin olen saavuttanut itselleni tärkeitä oivalluksia, jotka tekevät minusta aavistusta eheämmän ihmisen.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan syksy tulee olemaan rauhallinen, työntäyteinen ja mukava. Aion aloittaa joitain uusia asioita, mennä ainakin valokuvauskurssille ja aktivoitua Vihreässä liitossa. Kyllä se aikuisen "herään ja menen töihin" -elämä on ihan hyvää elämää, vaikka nykyistä vapauttani toki arvostankin. Kai se on sitä paljon puhuttua nuoruutta, että aamulla voi miettiä, että jaksaisiko sitä tänään vaikka lukea tenttikirjaa tai ehkä ei.

Rakas päiväkirja, tänään mulle tarjottiin rahaa seksistä. Kävelin iltapäivällä pitkin Kolmatta linjaa, kun keski-ikäinen mieshenkilö tuli kysymään multa jotain. Koska hän ei vaikuttanut Kallio-deekulta vaan ihan tavalliselta sedältä, otin toisen kuulokkeeni korvastani ja sanoin anteeksi:
– Haluaisitko sä seuraa?
– En, ei kiitos, vastasin hämmentyneesti.
– Ei, mutta mä maksan siitä rahaa.

Tarjouksen kuultuani asetin kuulokkeeni takaisin ja jatkoin matkaani. Musiikkini takaa sain selvää miehen vielä huutavan perääni:
– Mulla on rahaa, mä maksan siitä.

Mulla ei tapahtumahetkellä ollut meikkiä. Mulla oli ylläni musta pikee-paita, ruskea hame ja mustat sandaalit. Mikä sai hänet ajattelemaan, että olisin ollut tarjolla maksua vastaan? Ei se hame nyt niin lyhyt sentään ollut.

Jäin miettimään, olisiko mun pitänyt mielenkiinnosta jäädä kysymään sitä, paljonko mies olisi musta tarjonnut. Tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan usko, että olisi ollut summaa, josta en olisi pahoittanut mieltäni. Tunnen oloni jokseenkin likaiseksi tiedän sitten markkina-arvoni tai en tiedä.